Aiemmin kokemani yliluonnollisuus ei ollut tähän mennessä järkyttänyt maailmankuvaani liiaksi. Eräs ilta muutamia vuosia sitten toi muutoksen asiaan. Tuon illan jälkeen aloin todella kyseenalaistamaan ajankäyttöäni ja löytämään henkisiä kykyjäni. Se pakotti minut luopumaan sinisilmäisyydestä ja niistä vaaleanpunaisista laseista, joiden avulla olin aiemmin ympäristöäni tutkinut. Tämä yksi ilta on syy siihen, että kirjoitan elämästäni muiden luettavaksi – koettu sysäsi minut sellaiselle henkisen kasvun polulle, josta ei ole ollut paluuta. 

Nyt puhumme siis ajasta Reiki-kurssin jälkeen. Kurssi oli päättynyt edellisenä päivänä ja olin kotona mieheni kanssa. Keskustelimme siitä, mitä olin viikonlopun aikana oppinut. Selitin innoissani kurssin tapahtumia ja saimme aikaan mielenkiintoisia keskusteluja. Tunnelma oli rauhallinen, mutta tilanne muuttui äkisti. Yhtäkkiä silmieni eteen avautui äärettömän kaunis näky. Näyssä oli valtavan rehevä puu, jonka laella mieheni istui risti-istunnossa. Sen täytyi olla hänen elämänpuunsa! Innostuin hurjasti ja yritin kuvailla näkyä hänelle. Olin tavallaan samaan aikaan näyn sisällä, koska kykenin tunnustelemaan puun lehvästöä. Se oli upean pehmeä ja uskomattoman runsas. Selitin suu vaahdossa, mitä kaikkea olin juuri kokemassa ja näkemässä. Tällaista ei ollut käynyt milloinkaan ennen, enkä tiennyt että voisi käydäkään. Näky oli täynnä yltäkylläisiä värejä.

Hetken ilmestystä ihmeteltyäni kiinnitin huomiota myös käsiini, aivan kuin en olisi täysin hallinnut niitä. Käteni liikkuivat autonomiseen tapaan ja heiluivat tehden pehmeitä aaltomaisia liikkeitä. Tätä hieman pelästyin, olihan se outoa etten ollut omien raajojeni liikkeistä täysin vastuussa. “Katso mun käsiä, mä en ite liikuta niitä! Tämä tulee nyt muualta tämä tieto!”, huudahdin. Oloni oli epätodellinen. Näky, ja samalla käsien liikkuminen, loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Kaikki palautui jälleen normaaliksi.

Mieheni ei epäillyt kokemaani ja pyysikin välittömästi, että menisin piirtämään näkemäni jotta en unohtaisi sitä. Kiirehdin toiseen huoneeseen, nappasin pöydältä ensimmäisen vastaantulevan paperin ja istahdin luonnostelemaan puun ääriviivoja. En ehtinyt tekemään kuin muutaman vedon, kun yhtäkkiä tunsin ilmapiirin muuttuneen ympärilläni. Nostin katseen paperista ja katsoin suoraan eteeni. Siinä aivan lähelläni, muutaman kymmenen sentin päässä minusta, seisoi kookas hahmo. Hahmo koostui mustasta energiasta ja sen ääriviivat hohkasivat punaisena. Olennolla oli käyrät sarvet, pitkulainen pää, piikikkäät torahampaat ja eläinmainen keho. Sen ilme oli ilkeimmistä ilkein ja silmät pistävän punaiset. Sen kauhea katse uppoutui suoraan sieluuni. Kyseessä oli demoni, siitä ei voinut erehtyä

Tuijotin olentoa takaisin enkä voinut uskoa silmiäni. Räpyttelin muutaman kerran, eikä hahmo hävinnyt. Aivan kuin demoni olisi äkisti tajunnut, että minäkin näen sen. Se hyökkäsi vielä lähemmäs ja suureni. Sen suuri suu vääntäytyi kauheaan virneeseen ja sitten se huusi möreällä kuuluvalla äänellä: “Tulin hakemaan sielusi!”

Syvä pelko ja pakokauhu valtasi minut. Ensimmäinen reaktioni oli paeta ja etsiä turvaa. Ryntäsin pois huoneesta ja takaisin mieheni luokse. Huusin paniikissa ja yritin selittää hänelle mitä tapahtui. Voitte kuvitella miltä kuulostin, kun itkua vääntäen vakuuttelin että vieressäni on jättiläismäinen hirviö. Mieheni nyökkäili ja katseli ympärilleen. Tässä vaiheessa mainittakoon, että hän on todella herkkä, intuitiivinen ja kykenee visuaalisesti aistimaan energioita. “Ei tässä tilassa kyllä ole mitään. Jos näet jotain, se ilmenee ainoastaan sulle ja tulee sun kautta”, totesi mieheni rauhallisesti.

Demoni todellakin oli siinä, se oli seurannut minua ja tarttui nyt vasempaan jalkaani. Tunsin kosketuksen nilkassani. Se nyki jalkaani ja minä puolestaan tarrauduin mieheeni. “Pidä musta kiinni, se yrittää raahata johonkin! Älä anna sen viedä mua!”, huusin paniikissa ja roikuin mieheni käsivarsilla. Siinä vaiheessa kokemani pelon tunne oli jotain sellaista mitä on hyvin vaikea selittää. Koko kehoni ja mieleni oli totaalisessa shokkitilassa. Pelkäsin kuolemaa. Pelkäsin myös sieluni puolesta. Kaikki yliluonnolliset kauhuelokuvat, kuin myös kertomukset helvetistä, muuttuivat mielessäni todeksi. Pelko lisääntyi lisääntymistään, muuttuen pikkuhiljaa paniikkikohtauksen omaiseksi tunteeksi.

Mieheni piti minusta tiukasti kiinni ja rauhotteli. Hän ohjeisti minua hengittämään syvään ja tyynnyttämään mieleni. Hänen tärkeimmät sanansa olivat: “Sillä demonilla ei ole mitään valtaa suhun jos et anna sille valtaa. Ainoa mitä se voi tehdä, on aiheuttaa pelkoa. Lähetä se matkoihinsa.” 

Keräsin jostakin itsevarmuuteni rippeet ja käskin olentoa poistumaan. Demonin ote jalastani ei hellittänyt, mutta sen ilme muuttui epäileväksi. Sain tästä lisää vakuutusta voimastani ja käskytin uudelleen: “Häivy pois mun läheltä! Sulla ei ole mitään valtaa muhun, mä en oo tulossa sun mukaan! Mä en oo tehnyt paholaisen kanssa mitään sopimuksia!”. Jokaisella komennolla olennon koko kutistui ja joka kerran kuin näin kävi, oma voimani tuntui kasvavan. Jatkoin huutamista, haukuin demonia ja käskin sitä poistumaan. Lopulta sen ote jalastani irtosi.

Oloni oli silminnähden levollisempi, mutta pidin edelleen miehestäni kovasti kiinni. Aikaa oli kulunut noin puoli tuntia siitä kun hyökkäys oli alkanut. Olin henkisesti aivan puhki. Mieheni tiedusteli, oliko demoni vielä lähettyvillä. Katsoin olentoa, joka seisoi surkeana vieressäni. Se oli nyt suunnilleen kymmenen senttimetrin korkuinen. Kuulin, kuinka se yritti minulle huutaa jotakin, mutta sen äänikin oli muuttunut piipertäväksi. Minua hymyilytti ja tunsin ylpeyttä siitä, että olin saanut sen kesytettyä. Demoni ei tuntunut enää lainkaan uhkaavalta ja tilanne oli jotenkin epätodellisen seesteinen. Samassa pikkuruinen hirviö katosi silmistäni kuin tuhka tuuleen. Ilmapiiri ympärilläni oli muuttunut, aivan kuin myrskyn jälkeen olisi tullut poutasää. 

Samaan aikaan mieheni koki myös jotakin normaalista poikkeavaa. Siinä hetkessä, kun olin taistellut demonin kanssa, hän ei siis ollut aistinut mitään. Mutta juuri ennen kuin sanoin, että demoni oli hävinnyt, mieheni oli mielessään nähnyt kuinka ympäristömme oli vaihtunut kirkkomaiseksi korkeaksi tilaksi. Hän aisti, että taaksemme ilmestyi rivi noin kymmenen meitä hieman isompaa, vaaleaa ja patsasmaista olentoa. Näistä olennoista huokui vahvasti sotilaallinen, mutta rauhallinen, energia.

Lisäksi mieheni havaitsi, että jättimäinen valkoisesta kiinteästä valosta muodostuva enkelimäinen hahmo oli laskeutunut ylhäältä korkeuksista luoksemme. Tämän olennon ääriviivat hohkasivat kuin metallinhohtoisesti vaaleansinistä, syvänsinistä ja kullanväristä energiaa, sillä oli valtavat vaaleat siivet ja hiuksista varisi kultaa. Hahmolla oli käsissään miekka ja kilpi. Se oli kumartunut viereemme ja kaapannut jotakin tummaa pientä syliinsä. Samalla, kun siivekäs olento oli noussut jälleen kohti korkeuksia, mieheni näki, että tumma energia enkelihahmon sylissä oli suljettu eräänlaiseen lintuhäkkiin. Olennon kohotessa yhä ylemmäs, tummempi energia oli tähdenlennon tapaisesti syttynyt häkissään ja karissut kipinöiden ja hiipuvan hiilloksen lailla ilmaan.

Itse en nähnyt tuota enkelimäistä hahmoa, mutta demonin kadottua silmistäni koin kyllä jotakin muuta omituista. Tunsin, kuinka minut vedettiin yht äkkiä eri ulottuvuuteen. Kehoni oli edelleen mieheni kanssa samassa huoneessa, mutta aivan kuin mieleni olisi ollut eri todellisuudessa. Näin edessäni suuren avaran tilan. Ympärilläni seisoi puoliympyrässä monta patsasmaista hahmoa ja erotin ainoastaan heidän ääriviivansa. “Mitä täällä nyt tapahtuu?! Missä mä oon ja ketä te olette?”, huusin ihmetyksen vallassa. Ääneni kaikui omiin korviini jotenkin kummallisesti, aivan kuin olisin huutanut veden alla. Kuulin vastauksen myös kaikuna, kun joku hahmoista sanoi: “Se oli siinä Veera, suoriuduitte hyvin. Nyt voitte vaan nauttia tulevasta ajasta.”

Silmänräpäyksessä palauduin täysimääräisenä takaisin kehooni. Sormeni puristivat edelleen valkoisina mieheni käsivartta. Katselin varovasti ympärilleni. Vihdoin kaikki oli normaalisti. Mieheni kysyi, kenen kanssa juuri juttelin. “En tiiä”, vastasin, “siellä oli jotain hahmoja ja ne sanoi että me suoriuduttiin tehtävästä hyvin”. Mieheni hymyili ja halasi minua. Oloni oli raukea.

Tämä tapahtumasarja käänsi koko maailmani mullin mallin. Näin selkeästi en ollut milloinkaan aistinut toisen ulottuvuuden olentoja, saati kokenut syvää sielutason pelkoa. En myöskään ollut uskonut, että demonit voisivat olla käsinkosketeltavan todellisia. Tapahtuneen jälkeen yritin koota palasia mielessäni ja keskustelimme mieheni kanssa tunteja. Hän kertoi minulle näkemästään enkelimäisestä hahmosta vasta tässä vaiheessa. Oli erittäin mielenkiintoista, että aistimme molemmat asioita henkimaailmasta ja yksilölliset kokemuksemme sopivat ajallisesti yhteen toistensa kanssa.

Mutta miksi näin tapahtui ja mistä syystä? Kaikki alkoi elämänpuun näkemisestä. Tutkin paperia, johon olin aloittanut puun piirtämisen juuri ennen demonin ilmestymistä. Paperi oli tullut mukanani Reiki-kurssilta ja oli osa sieltä saamaani aineistoa. Tämä herätti lisää kysymyksiä. Oliko demoni odottanut, että piirtäisin mieheni elämänpuun kokonaisuudessaan tuolle Reiki-paperille? Mitä tästä olisi seurannut? Tuliko demoni alunperinkin Reikin kautta? Keitä toisen ulottuvuuden tyypit olivat, jotka sanoivat meidän suoriutuneen hyvin?

Aloin etsimään vastauksia näihin ja moniin muihin kysymyksiin, enkä tulevaisuudessakaan välttynyt uusilta kohtaamisilta henkimaailman olentojen kanssa. Näistä kokemuksista lisää seuraavissa teksteissäni.